Vuoden vaihde on mennyt hieman sumuisissa tunnelmissa, kun turhautuminen on yrittänyt ottaa minusta valtaa. Olen koko ajan sanonut itselleni, että keilaan ensimmäisen kilpailun sormen murtuman jälkeen keskiviikkona Ballmaster Openissa, mutta en ole siitä vieläkään 100% varma. Nyt olen treenannut neljä kertaa murtuman jälkeen. Perjantaina murtumasta tuli seitsemän viikkoa, ja lääkärin mukaan keilaamisen omilla välineillä eli painavalla pallolla sai aloittaa kuuden viikon jälkeen. Olen yrittänyt tehdä sen rauhassa ja maltilla. Ainoa uuden vuoden lupaus on, että en pelaa koripalloa.

Eilen tein päiväretken Helsinkiin, mutta en suinkaan vielä keilatakseni Ballmaster Openia, vaikka kovasti teki mieli jo radalle. Ennen joulua sain kutsun Suomen Keilailuliiton 80-vuotisjuhliin. Minun piti olla pelaamassa Ruotsissa AIK-turnausta tänä viikonloppuna, mutta senkin joudun sormen takia perumaan, joten päätin lähteä Helsinkiin Suomen Keilailuliittoa juhlistamaan.

Oli suuri kunnia osallistua juhlaan ja ilta oli hieno. Yksi asia minua jäi kuitenkin harmittamaan. Yleensä ihmisiä harmittavat eniten ne asiat, jotka jättivät tekemättä. Juhlaillallisen ja ansioituneiden järjestötoimijoiden palkitsemisen jälkeen vapaan sanan osuuden aikana jäin miettimään, että pitäisikö mennä ja ottaa puheenvuoro. En mennyt. Ja se jäi harmittamaan. Koska jäin miettimään asiaa niin kovasti, niin päätin kokeilla, jos kirjoittaisinkin puheen jälkikäteen. Tällainen se olisi voinut olla (mutta luultavasti ei siellä päinkään):

”Niin tota otinko just vapaaehtoisesti tän mikin ja tulin puhumaan teille? En yleensä tee tällaista enkä mielestäni ole kovin hyvä puhumaan, varsinkaan tällä lailla spontaanisti. Mutta nyt tuli sellainen olo, että haluaisin sanoa jotakin. Ensiksi kiitos Suomen Keilailuliitolle kutsusta, on suuri kunnia olla mukana näissä juhlissa. SKL on ollut merkittävä osa mun elämää jo reippaat kymmenen vuotta, (ja tajusin muuten, että taidan olla nuorin henkilö tässä salissa, jos joku on alle 25 niin voi ilmiantaa itsensä) kesäleireistä ja Tulevaisuuden ryhmästä aina aikuisten arvokisoihin, Keilaaja-lehteen kirjoittamiseen, EBT-tiedotuksen tekemiseen ja nyt vielä naistoimikunnan puheenjohtajana pönöttämiseen. Tänään edustankin kaikkea sitä mitä olen (mutta ennen kaikkea maajoukkuekeilaajia). Nyt kun olen sormivamman takia joutunut olemaan poissa radoilta kauan omalle mittapuulleni (kuusi viikkoa), olen tajunnut, miten iso merkitys keilailulla ja tällä yhteisöllä on minulle ja miten monella tavalla olen sidoksissa SKL:ään. Iso kiitos minun ja kaikkien maajoukkuepelaajien puolesta siitä, että SKL mahdollistaa arvokilpailuihin osallistumisen. Ne kokemukset ovat urheilijalle äärettömän arvokkaita, tuli menestystä tai ei. Ja Mika Koivuniemestä puheen ollen, mielestäni jonkun pitäisi kirjoittaa hänestä kirja. Se voisi nimittäin myydä ja nostattaa lajiamme, koska Mikan tarina aivan varmasti kiinnostaisi ihmisiä. En tiedä mahtaako tällaista olla jo suunnitteilla, mutta minusta se olisi hienoa. Isot onnittelut Mikalle rapakon taakse! Voisin olla itsekin kiinnostunut kirjan kirjoittamisesta, mutta tällä hetkellä mulla on tarpeeksi tekemistä siinä, että pyrin itse pääsemään edes lähelle Mikan meriittejä. Koska keilailu on se juttu, mitä haluan juuri nyt tehdä. Kuten Raimo tässä jo aiemmin mainitsi, ollaan kiitollisia siitä, että saamme ja voimme keilata. Kiitos!”