Magic is believing in yourself.
Kuukausi sitten kirjoitin aikeistani panostaa keilailuun entistä enemmän. Se ajatus ei ole edelleenkään kadonnut mihinkään. Se vahvistuu päivä päivältä. Vaikka välillä on huonoja ja todella huonoja päiviä radalla, hyvät päivät tuntuvat kumoavan ne täysin. Kuukausi sitten jäin vielä odottamaan päätöstä, jatkanko opintojani nyt syksyllä vai siirränkö jatkamista myöhemmäksi. Monen mutkan kautta olen päätynyt siihen lopputulokseen, että opinnot saavat nyt odottaa.
Vuonna 2014 mietin jopa keilailun lopettamista. Olin ollut vuoden yliopistossa, elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia. Sopeutuminen uuteen kaupunkiin ei ollut mennyt ihan niin sujuvasti kuin olisin halunnut. Lopettamisen miettiminen ei johtunut niinkään itse keilailusta, vaan elämästä sen ympärillä. Koin, että en saanut tai en ainakaan uskaltanut olla täysin oma itseni. En uskaltanut pyytää asioita, joita tarvitsin. Tunsin itseni jopa kiusatuksi välillä. Se ei kuitenkaan ollut oikea syy lopettaa harrastusta, johon olin nuorena niin kovasti kiintynyt. Onneksi en tehnyt niin.
Yliopisto on antanut minulle paljon. Olen saanut sieltä jo yhden tutkinnon. Olen päässyt osaksi hienoa opiskelijayhteisöä, jossa kaikki hyväksytään sellaisina kuin he ovat. Kuitenkin koko kolmen ja puolen vuoden opiskeluaikani olen pohtinut yksinäisyyttä, onnellisuutta ja elämää. Mikä voisi olla ihanampaa kuin opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja harrastaa keilailua siinä sivussa. No vain keilata. Tai vain opiskella. Viimeisen puolen vuoden aikana olen oppinut paljon. Olen katsonut taakse päin ja todennut, että syy miksi olen ollut jossain määrin onneton, onkin melko selvä. Olen tehnyt kahta asiaa yhtä aikaa, voimatta kummassakaan toteuttaa sitä, mitä todella haluan. Opiskelun ja urheilun yhdistäminen on mahdollista, mutta omalle luonteelleni se ei taida sopia. Haluan tehdä parhaani kaikessa mitä teen. Tekemällä molempia, en voi tehdä parastani kummassakaan, koska molemmat vaativat lähes loputtomasti aikaa. Turhauduin monesti sekä keilailuun että opiskeluun ja oli vaikea motivoida itseään jatkamaan eteenpäin.
Kirjallisuudenopiskelijana et voi koskaan lukea liikaa kirjoja. Ainakaan en ole kuullut kenenkään ikinä sanovan niin. Keilaajana et voi koskaan tulla niin hyväksi, että heittäisit pelkkiä kaatoja aina. Opiskelu on kuitenkin turruttanut lukemisen iloani. Rakastan edelleen lukemista ja kirjoittamista, mutta en tällä hetkellä halua lukea kurssimateriaaleja ja kurssikirjoja. Haluan lukea sitä, mikä kehittää minua nyt. Tuntuu, että universumilla on minulle niin paljon enemmän annettavaa, kun vain uskallan mennä sitä kohti. Siksi haluan valita keilailun. Olen kuluttanut koulunpenkkiä toistaiseksi tarpeeksi. Luultavasti joudun tekemään silti töitä keilailun ohessa, koska taloudellisesti tämä valinta ei ole helppo. Long story in short.
Kun nyt mietin vuosiani keilailun parissa, huomaan, että minussa on kai aina nähty jotain potentiaalia. Ja vaikka siitä onkin sanottu minulle useasti, en ole huomannut tai tiedostanut sitä itse. Arvokkain asia mitä voi oppia, on itseensä uskominen. Se, että uskaltaa unelmoida, uskaltaa luottaa itseensä, mennä kohti sitä mitä haluaa, on tärkeää. En voi sanoa, etteikö minua pelottaisi. Pelottaa todella paljon. Mutta haluan voittaa pelkoni.
If your dreams doesn’t scare you they aren’t big enough.
Unelmoikaa. Toteuttakaa unelmia. Kuunnelkaa itseänne. Inspiroitukaa. Uskokaa itseenne. Siinä on taikaa.
