Helmikuu oli hyvä, näin jälkikäteen katsottuna. Hetkessä ei aina tuntunut kovin hyvältä. Lähes puoli kuuta olin melko tuskainen, kun tuntui, ettei kisoissa synny tulosta lainkaan. Itselleni pienemmät kilpailut toimivat enemmän treeninä, mutta viime aikoina olen taas huomannut unohtavani niiden todellisen merkityksen. Keskittymiseni harhaantuu ja ajatuksiin hiipii vääriä viestejä. Välillä finaaliin pääseminen on kuin pakkomielle, jonka ympärillä ajatukset ravaavat ringissä. Lisäksi olen ollut äärimmäisen vihainen itselleni kaikista epäonnistumisista.
Joskus tuntuu olevan ajanjaksoja, jolloin mikä tahansa ratkaisu tuntuu väärältä. Syksyn kaksi ranking-osakilpailua menivät hyvin ja taistelin itseni finaaliin. Raisiossa selvisin jopa kahdeksan parhaan joukkoon. Helmikuun alussa keilattiin kolmas osakilpailu Helsingin Talissa, jossa jäin kokonaan ulos finaalista. Onnistuin karsinnan aikana vain muutamassa sarjassa. Karsiutuminen tuntui pahalta, koska mielestäni minulla oli hyvät mahdollisuudet pelata hyvin kyseisellä rataolosuhteella. Tietysti hyvän syksyn jälkeen odotuksetkin olivat korkealla. Tuntui, että jäin jumiin joihinkin ajatuksiin, enkä päässyt niistä enää pois.
Helmikuun lopulla leireilimme maajoukkueryhmän kanssa Mikkelissä, jossa oli käynnissä hyvä kilpailu. Heitin kisassa kaksi hyvää karsintalappua, mutta jäin silti 40 pistettä finaalirajan ulkopuolelle. Toisen hyvän lapun olin heittänyt jo aiemmin ennen leiriä. Pelasimme maajoukkuekaverini kanssa klo 10 aamuerässä lauantaina, siinä keilasin toisen hyvän lapun. Loput naiset ja valmetaja tulivat paikalle kahteen viimeiseen erään, ja niissä en oikein enää saanut tulosta. Rataolosuhde tuntui muuttuneen ja turhauduin nopeasti, kun huomasin, että en saanut kaatoja enää niin helposti, kuin olin saanut edellisessa suorituksessa. Ratkaisua ei löytynyt, joten päivän päätteeksi olin väsynyt ja pettynyt, vaikka olin oikeastaan keilannut ihan hyvin.
Haluan onnistua jokaisessa harjoituksessa ja kilpailussa, mutta usein olisi hyvä muistuttaa itseään siitä, miten onnistumisiaan mittaa ja miten epäonnistumisiin suhtautuu. Ja siitä, että läheskään aina ei voi onnistua. Talviolympialaisten aikaan Mika Poutala julkaisi facebookissa videon pettymysten käsittelemisestä muutaman päivän sen jälkeen, kun hän oli sijoittunut neljänneksi ja jäänyt pronssimitalista kolme sekunnin sadasosaa. Hän puhui siitä, miten onnistuminen ja epäonnistuminen eivät vaikuta ihmiseen itseensä, hänen arvonsa ihmisenä säilyy siitä huolimatta, miten hän suoriutuu kilpailussa. Poutala sanoi myös, että pettymykset eivät horjuta häntä itseään, vaan ne horjuttavat vain hänen ajatteluaan. Hänen mukaansa jokainen voi valita itse, miten pettymykset vaikuttavat.
Kukaan muu ei voi määritellä sitä, millainen olet ihmisenä. Joskus on vaikeaa erottaa sitä osaa itsestään kilpailun ajaksi. Kun koko elämä on pyörinyt keilailun ympärillä pienestä lähtien, itseään on ajoittain vaikea kokea muuna kuin keilaajana. Vaikka elämässä olisi muutakin. Kun on sanonut tavoitteitaan ääneen, mieleen iskostuu oletuksia ja odotuksia omasta menestymisestä. Varsinkin muiden kommenttien ja sanomisten perusteella saattaa olettaa, että muut odottavat sinulta paljon. Niitä kutsutaan paineiksi. Ne syntyvät kuitenkin täysin urheilijan omassa päässä. Pointti mitä tässä yritän sanoa ja mikä on tuntunut vaikealta viime aikoina, on se, että pettymykset täytyy asettaa oikeisiin mittasuhteisiin ja kääntää ne voimavaraksi. Poutalakin sanoi, että hänen neljännestä sijastaan seuraa varmasti jotain hyvää.
Vuosi sitten tein huimia tuloksia helmikuusta toukokuun alulle asti. Olin juuri vapauttanut itseni opinnoista ja suorastaan pursuin energiaa ja intoa keilailua kohtaan. Nyt olen viettänyt yli vuoden panostaen pelkästään keilailuun. Paljon on tapahtunut reilussa vuodessa, mutta toisaalta tuntuu, että en etene mihinkään. Kirjoittaessani tätä tekstiä, huomasin kuitenkin, että hetkeksi hiipunut kipinä alkoi sykkiä jälleen voimakkaampana. Vuosi sitten olin hypännyt rohkeasti tuntemattomaan ja se kantoi silloin hetken. Tänä päivänä olen jollain tasolla tottunut tilanteeseeni, jossa tasapainoilen harjoittelun, kilpailujen, ravinnon, levon, töiden, talouden ja kohta myös opintojen viidakossa.
Kun tarkemmin aloin ajatella koko viime vuotta, siitä huolimatta, että tein siitä koostepostauksenkin, tajusin vasta nyt muutamia olennaisia asioita. Kevät meni hurmoksessa ja koko ajan tuli jotain uutta, mutta edelleen, niitä pettymyksiä tuli. Syksy ja alkutalvi tuntuivat raskailta luultavasti MM-kilpailujen takia, koska odotukset niitä kohtaan nousivat huomaamattani liian korkeiksi. Kun tasoni on noussut, tavoitteeni muuttuvat kovemmiksi ja väillä tuntuu, että mikään ei enää riitä. Keilailusta puhutaan lajina, jossa pettymyksiä tulee äärettömän paljon verrattuna onnistumisiin (eikä varmasti ole ainoa laji). Viime vuoden hurjat tulokset taisivat hieman sumentaa tajuani tästä. Varsinkin, kun Suomessa helpoilla olosuhteilla pärjääminen on täysin eri asia verrattuna maailman tasoon.
Pettymysten ja onnistumisten vuorottelu on luonnollinen asia, ja välillä siinä vaan kestää, että onnistuminen tulee. Monesti muut myös näkevät suorituksen onnistumisena, vaikka itse sitä saattaa katsoa pettymyksenä, ainakin aluksi.
